Robin Hobb – Salamurhaajan oppipoika

Fantasiklassikko alkaa mauttomana kliseesoppana, mutta on lopulta maineensa veroinen.

Olen selvinnyt aina vuoteen 2018 asti lukematta riviäkään Robin Hobbin tekstiä. Aina tähän syksyyn asti myös luulin hänen olevan mies (väärin), joka kirjoittaa geneeristä miekkailufantasiaa teineille (erittäin väärin). Jännittävää huomata, miten väärässä sitä ihminen voikaan olla!

Hobbin nimeen olen toki törmäillyt jo 90-luvulta lähtien, mutta syystä tai toisesta en ole koskaan tarttunut hänen kirjoihinsa. Tänä syksynä päätin kuitenkin antaa Hobbille mahdollisuuden (kiitos Otavan uudelleenjulkaisujen) ja noh… parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Robin Hobb, aikuisempaan makuun

Fantasiakirjallisuus eli 80- ja 90-luvun vaihteessa kukoistuskauttaan. Tolkienista inspiroituneet kirjailijat tekivät rahaa tutulla kaavalla: sekalainen seikkailijajoukko sekoilee ympäri maailmaa pahikset perässään ja lopussa valkoisissa haarniskoissa sotineet hyvät tyypit voittavat mustissa haarniskoissa sotineet pahat tyypit. Syntyi liuta sarjoja, jotka myivät kuin leipä: Belgarionin ja Malloreanin tarut, kaksi ensimmäistä Dragonlance-trilogiaa sisarkirjoineen, loppumaton Ajan Pyörä, Jäätuulen laakso -trilogia, Raymond E. Feistin Riftwar-sarja, ja niin edelleen. Hyviä, yksinkertaisempia aikoja!

Samoihin aikoihin marginaalissa tapahtui kuitenkin jotain paljon mielenkiintoisempaa, sillä “aikuisempi” fantasia alkoi nostaa rumaa päätään. Tad Williamsin Memory, Sorrow and Thorn -sarja kumppaneineen oli luonut pohjaa “grimdarkille” jo 80-luvulla, ja vuonna 1996 eräskin George R.R. Martin debytoi fantasiakirjailijana kirjallaan A Game of Thrones.

Näihin aikoihin lusikkansa fantasiasoppaan lykkäsi myös Robin Hobb. Hänen ensimmäinen fantasiakirjansa Assassin’s Apprentice ilmestyi vuonna 1995, ja suomennettunakin heti vuonna 1996 nimellä Salamurhaajan oppipoika. Myös Hobb edusti fantasiassa uutta tulokulmaa; hänen kirjoissaan oli uudenlaista, maanläheisempää ja tuoreempaa näkökulmaa sekä uniikki ote genreen.

Sikopaimenen poika pelastaa maailman

Salamurhaajan oppipoika aloittaa tarinan pojasta nimeltä Fitz. Aivan kirjan alussa hänen isoisänsä retuuttaa hänet kruunun hallinnoiman linnan portille, koska Fitz on paljastunut kruununprinssi Uljaan äpäräksi. “Ottakaa hänet ja viekää isänsä luo” isoisä toteaa ja saapastelee tiehensä.

Alkuasetelma ei juuri voisi olla perinteisempi: hylätty orpolapsi, jonka suonissa virtaa kuninkaallinen veri. Onneksemme juoneen kuitenkaan ei sotketa mukaan pahaa lohikäärmelordia, maan päällä kulkevia jumalolentoja, örkkejä tai päähenkilöä piinaavia hämärähemmoja. Epämääräinen profetia sentään löytyy!

Eeppistelyn sijaan Fitz solahtaa osaksi Peuralinnan arkea ja hän aloittaa hommat linnan tallipoikana, tallimestari Burrichin ohjauksessa. Kirja alkaa hyvin arkisesti, fantastisia elementtejä ripotellaan mukaan säästeliäästi eivätkä ne missään vaiheessa ota yliotetta kirjan maanläheisestä kerronnasta.

Arkisuus toimii. Hobb on itse linjannut, että hänen mielestään hyvän fantasian tunnistaa siitä, että lukija voi astua sisään uuteen maailmaan tuntematta oloaan liian vieraaksi. Tämän lähestymistavan Hobb hallitsee mestarin elkein!

Lopulta Fitzin leppoisat päivät talleilla tietysti loppuvat. Sodan uhka vaanii rannikoilla, hovissa juonitellaan, ja Fitzistä aletaan koulimaan kuninkaan omaa salamurhaajaa. Tikaridiplomatian saloihin hänet vihkii mystinen harmaahapsi nimeltä Chade.

Peuralinnan Peter Parker

Parasta kirjassa on ehdottomasti sen päähenkilö Fitz. Fitz on tässä kirjassa vielä perinteinen fantsuorpo, mutta tarinaa kertoo vanhempi Fitz, joka katselee taaksepäin nuoruutensa toilailuja. Aikuiseksi kasvaneen Fitzin tekstit ovat lyhyitä, mutta ne lupailevat, että luvassa on jotain muutakin kuin geneeristä fantasiahuttua. Vanhan Fitzin puheenvuorot antavat nimittäin kuvan katkerasta, yksinäisestä ja rikkinäisestä tyypistä, joka ei todellakaan ole sitä mieltä, että kaikki nuoruuden ratkaisut ovat menneet aivan nappiin.

En vielä tiedä mihin suuntaan Fitzin tarina seuraavissa kirjoissa jatkuu, mutta olen tunnistavani hänessä perinteisen traagisen sankarin tunnusmerkit: sympaattinen ja sankarillinen hahmo, jonka kunniantunto ja kyvyttömyys päästää menneestä irti ajavat hahmoa kuitenkin vääjäämättä tragediasta seuraavaan.

Fitz löytää itsensä myös jatkuvasti kahden maailman välistä. Hän on kuin identiteettiään piilotteleva keskiaikainen supersankari, joka ei voi koskaan päästää rakkaitaan niin lähelle kuin haluaisi.

Perinteet kunniaan

2000-luvun fantasia lymyilee tällä hetkellä aika synkissä vesissä. Fantasian “hyvyyttä” määritellään hieman liian usein sen “realismin” (lue: nihimislim ja angstin) kautta ja fantastisuus on aika vähissä. Monissa sarjoissa ryvetään mudassa, soditaan turhaan, tapetaan säälimättä ja tehdään hirveitä asioita hirveille ihmisille. Ne harvat tyypit, jotka yrittävät saada jotain hyvää aikaan, kokevat yleensä ne kaikkein karmaisevimmat kohtalot.

Nykytrendiä vasten tarkasteltuna 23-vuotias Salamurhaajan oppipoika tuntuu ajoittain hieman lapselliselta, jopa naiivilta. Mutta lopulta kirja kääntää perinteikkyyden voimakseen, sillä kaiken paskassa kahlaamisen jälkeen Salamurhaajan oppipoika oli jopa virkistävä lukukokemus.

Mutta älkää myöskään käsittäkö väärin! Salamurhaajan oppipoika on synkkä tarina: Lopulta Fitzin ainoa tapa selviytyä on muuttua ihmiseksi, joka tappaa muita käskystä ja kyselemättä. Tästä huolimatta kirjassa on kuitenkin humaani pohjavire. Se ei ole väkivaltainen vaikka sotimista ja taistelua riittää. Siinä on myös ihmisiä, jotka haluavat toisilleen aidosti hyvää eivätkä vain sokeasti aja omia etujaan. Ensimmäisen kirjan luettuani tuntuu siltä, että sarjalla saattaa olla jopa onnellinen loppu, ja se jos mikä on fantasiassa harvinaista näinä päivinä!

Ei kirjan lukeminen silti pelkkää juhlaa ole. Suurin nipotuksen aihe on maailma, josta ei kerrota juuri mitään eikä se eroa mitenkään tuhannesta muusta pseudokeskiaikaisesta fantsumaailmasta. Tapahtumapaikat jäävät etäisiksi ja kolkon kulissimaisiksi.

Lopullinen tuomio

Salamurhaajan oppipoika on ensiluokkainen fantasiakirja, lukee sitä sitten nostalgialasit silmillään tai ei. Fantasiaummikoille se tarjoaa hyvää seikkailufantasiaa ja pidempään genreä tankanneille taas hyviä ja lämpimiä viboja – ainakin itselläni oli tätä lukiessa koko ajan tunne kuin olisi kotiin tullut.

Jos siis fantasiakirjallisuus uppoaa etkä ole tätä vielä lukenut, niin en voi muuta kuin suositella tätä eerittäin lämpimästi. Saatpahan ainakin pienen tauon nykyfantasian synkistelystä ja hyvää perspektiiviä siihen, miten paljon eeppinen fantasia on viimeisen 20-vuoden aikana muuttunut.

Parhaiten pysyt kärryillä blogin päivittymisestä seuraamalla minua Twitterissä. Voit myös liittyä blogin sähköpostilistalle – saat uusimmat blogikuulumiset aina sähköpostiisi.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *