Risto Isomäki – Viiden meren kansa

Viiden meren kansa kertoo kahdeksan tarinaa suomalaisuuden kehittymisestä. Kaikki alkaa jääkauden taittumisesta ja päättyy Itämeren Faaraon kukistumiseen.

Suomi-spefi-haasteen toinen osa suoritettu!

Risto Isomäki on melkoinen tyyppi. Hän kirjoittaa tietokirjoja, trillereitä, tieteiskirjallisuutta ja vaikka ja mitä. Mutta vaikka miehen maine ja tuotanto oli minulle nimien tasolla tuttua, niin häpeäkseni minun on myönnettävä, että Sarasvatin hiekkaa oli ennen Viiden meren kansaa ainoa kirja, joka olin Isomäeltä lukenut. Onneksi asia korjaantui nyt edes hieman.

Kun Suomi putos puusta

Viiden meren kansa on episodiromaani, joka sisältää kahdeksan löyhästi historiallisiin faktoihin perustuvaa tarinaa Suomen ja suomalaisuuden historiasta.

Kirjan ensimmäinen tarina sijoittuu n. 11 000 vuoden takaisille ajoille. Noihin aikoihin nykyinen Suomen alue sai ensimmäiset asukkaansa, jotka meloivat tänne hylkeennahkakajakeillaan jostain Espanjan ja Portugalin seuduilta. Itämeri oli tuolloin mustanaan hylkeitä ja väistyvän jääkauden jälkeensä jättämiä kelluvia jäälauttoja. Elämä oli kaikin puolin kovaa, ja nälkäkuoleman lisäksi piti tietysti pelätä myös lohikäärmeitä ja jättiläisiä.

Viimeinen tarinoista taas sijoittuu vuoden 1227 talveen, jolloin kristityt keräsivät Riikaan suuren sotajoukon ja valloittivat Saarenmaalla sijainneen Valjalan maalinnan. Tätä tapahtumaa pidettiin aikoinaan itämerensuomalaisten pakanakansojen loppuna ja kristittyjen lopullisena voittona. Taistelun tuoksinnassa myös epäjumala Taraphita kukistettiin ja Itämeren Faarao hukutettiin.

Näiden kahden tarinan väliin mahtuu kuusi muuta välähdystä suomalaisuuden historiasta.Tarinat eivät liity toisiinsa suorilla linkeillä, niiden välissä saattaa vierähtää tuhansiakin vuosia, mutta yhteisenä teemana ovat tapahtumat, jotka ovat jollain tavalla vaikuttaneet siihen, keitä me suomalaiset nykyään olemme. Kaikki tarinat eivät myöskään sijoitu Suomen alueelle, matkan varrella käydään niin Uralin eteläpäässä kuin Saarenmaallakin.

Lopullinen tuomio

Viiden meren kansa on hyvä kirja, ei siitä mihinkään pääse. Se herättää ajatuksia ja sivistää, mutta on samalla helppolukuinen ja viihdyttävä. Klassikosta tuskin on kyse, mutta kyllä tämä mieleen jää.

Kirjan kieli ei ole mitenkään nerokkaan runollista, mutta sitä käytetään hienosti. Kertojat, näkökulmat ja tyylit muuttuvat tarinasta toiseen, vaihdellen simppelin toteavasta kertomisesta aina hyvin henkilökohtaisiin päänsisäisiin monologeihin. Omiksi suosikkitarinoikseni nousivat “siveettömiä hedelmällisyysjuhlia” kuvannut Paholaisen tyttäret sekä jo aikaisemmin mainittu kirjan päättävä kylmä ja nihilistinen (Erään) maailman loppu, juuri loistavien kertojaääniensä ansiosta.

Kirjan kruunaa sen lopussa oleva esseen muotoon kirjoitettu n. 50-sivuinen teksti, joka kertoo historiallisista faktoista ja tutkimuksesta tarinoiden takana. Tämä viimeinen teksti sisältää myös suhteellisen ison saviruukullisen verran spekulointia, ja juuri nämä “mitä jos…” -skenaariot tekevät viimeisestäkin tekstistä todella mielenkiintoisen.

Viiden meren kansa ei puristisesti ajateltuna varmaankaan ole spekulatiivista, vaan historiallista fiktiota, mutta mitäpä tuosta! Sen verran hieno ja spefin kanssa flirttaileva kirja kuitenkin on, että se ansaitsee kaiken sen huomion, jonka se vain saa.

Aiheeseen liittyen: Risto Isomäki kertoo Viiden meren kansan kirjoittamisesta Ylen mainiossa Luomiskertomus-podcastissa.

Parhaiten pysyt kärryillä blogin päivittymisestä seuraamalla minua Twitterissä.